Odotappa vaan

Äidiksi tullessa avautuu ihan uusi maailma. Ihan kuin pääsisi osaksi jotain salaseuraa, jonka olemassa olosta on aina tiennyt, mutta ei todellisuudessa tiennyt sen sisällöstä hölkäsen pöläystä. Tänään nautiskellessani äitiyden ihanasta aamupäivästä, juuri ryömimään oppineen poikani leikkiessä olohuoneen matolla, minulla toinen käsi fasupalapussissa ja silmieni selatessa Kaksplus-lehteä, juolahtaa mieleeni ajatus; Saako äitiys olla helppoa? 

Itse ainakin nautin helposta vauvastani ja hitaasta arjesta täysin siemauksin. Jokainen aamu on kuin sunnuntai-aamu, kiireetön ja leppoisa. Päivät saan viettää kuten parhaaksi näen, hengaillen koko päivän yöhousuissa kotosalla, sporttimammailla lenkillä ja vauvajumpassa tai pistäytyä kaupungille shoppailemaan ja kahville, ihan omaan tahtiin. Salaseurassahan tämä tarkoittaa, että olen varmasti alhaisinta kastia, enkä ymmärrä äitiydestä mitään, koska minun vauvallani ei ole ollut koliikkia, refluksia ja miljoonaa eri allergiaa, puhumattakaan valvotuista öistä. Enhän ymmärtänyt parisuhteestakaan yhtään mitään ennen lapsia tai niin minua valisti kaiken kokenut, 20-vuotias nuori äiti, joka pyysi apua parisuhdeongelmiinsa ja neuvoin häntä jättämään väkivaltaisen ja narsistisen miehensä. Yhtään korkeammalle hierarkiassa minua ei voi myöskään nostaa, koska en allekirjoita kaikkia KiVa vanhemmuuden oppeja, käytä kestovaippoja ja kantovälineitä ja vauvaan myöskin joskus hoitaa joku muu, kuin minä. Siis ihan yli yön! Hieman saan itseäni jalustalle nostaa, vauvani on täysimetetty 6kk asti, saa nukkua vieressäni ja sormiruokailee. Näilläkin asioilla pyrin vaan tekemään oman äitiyteni mahdollisemman helpoksi.  Joku tulee kohta sanomaan, että odota vaan, kun lapsesi kävelee, odota vaan, kun noita on kaksi… Minäpä odotan ja nautin laiskottelusta sillä aikaa täysin rinnoin.